Kulunut kevät on ollut monella tapaa erikoinen. On siirrytty yhden kriisin tilanteesta monen kriisin tilantee-seen. Ukrainan sota ja siihen liittyvä inhimillinen hätä, kallistuneet polttoaineet, joidenkin tuotteiden heikompi saatavuus ja monet muut seikat ovat arkipäiväistyneet osaksi yhteistä kokemusmaailmaamme.

Kulunut kevät on ollut monella tapaa erikoinen. On siirrytty yhden kriisin tilanteesta monen kriisin tilantee-seen. Ukrainan sota ja siihen liittyvä inhimillinen hätä, kallistuneet polttoaineet, joidenkin tuotteiden heikompi saatavuus ja monet muut seikat ovat arkipäiväistyneet osaksi yhteistä kokemusmaailmaamme. Jo aprillipäivänä totesin twitterissä, että maailmassa tapahtuu nyt niin erikoisia asioita, että vitsitkin ovat menettäneet merkityksensä.

Ukrainan sota on aikaansaanut luontevasti turvallisuuskysymysten nousemisen yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön. Sodan ensimmäisiä viikkoina huolestuneiden kansalaisten yhteydenotot pitivät pelastusjohtajankin työllistettynä ja VSS-asiat nousivat pelastustoimessakin monin tavoin keskeisiksi kysymyksiksi. On totta, että pelastuslaitoksilla ja koko yhteiskunnassakin on näissä kysymyksissä taannuttu pitkään jatku-neena rauhan aikana, eivätkä valmius ja panostukset ole kaikilta osin sillä tasolla, missä niiden tulisi olla. Mutta nyt suunnitelmia sekä varautumista petrataan sitten laajapohjaisesti koko organisaation voimin. Toki krooninen rahapula vaikeuttaa vaikkapa osin vanhentuneiden väestönhälytinjärjestelmien uusimista, mutta puutteet lienevät nyt valtakunnallisesti ja alueellisesti entistä paremmin tiedossa.

Syntyneessä tilanteessa yhteiskunnan panostukset sisäisen turvallisuuden rahoitukseen ovat ymmärrettävästi nousseet myös keskiöön ja moni sisäisen turvallisuuden viranomainen sai kevään budjettiriihessä kauan kaipaamaansa lisäpanostusta palvelujen turvaamiseen. Tästä on kaikkien syytä olla tyytyväisiä. Sen sijaan pelastustoimen näkökulmasta voi olla syvästikin huolissaan. Pelastustoimelle ei sen kaipaamaa lisära-hoitusta juuri herunut. Itse ajattelen sen johtuvan kahdesta tekijästä: Yhtäältä siitä, ettei ymmärretä pelastustoimen roolia merkittävänä sisäisen turvallisuuden tuottajana ja toisaalta siitä, että pelastusala on epäonnistunut totaalisesti tarpeidensa viestinnässä niin poliitikkojen kuin valtiovarainministeriönkin suuntaan. Näiltä osin jokainen alalla toimiva – minä mukaan lukien – voi katsoa peiliin ja pohtia sitä, mitä olisi tullut tehdä paremmin. Osaltani nostan käden pystyyn virheen merkiksi.

Pelastusalan rahoitusvajeesta on puhuttu läpi hyvinvointialuevalmistelun. On vajetta pelastustoimen palvelutuotannon resursseissa ja merkittävää vajetta pelastajakoulutuksen resursseissa. Koko pelastusala on rahoitustarpeistaan harvinaisen yksimielinen. Sisäministeriön pelastusosasto toki on lisäksi huolissaan ohjausresurssiensa määrästä, mutta sallittakoon sekin heille.

Tätä taustaa vasten on vaikeata ymmärtää, ettei lisärahoituksen tarvetta tunnisteta tai ettei sille haluta tehdä mitään. Olen systemaattisesti pyrkinyt tuomaan eri kanavissa esiin, ettei pelastusala voi vetäytyä sen taakse, että virkamiehet joutuvat – kuten totta on – hoitamaan asioita virkatietä pitkin. Käsittääkseni mikään ei kuitenkaan estä epävirallista vaikuttamista muihin virkamiehiin ja poliittisiin päättäjiin, jotta tarpeet saataisiin syvällisesti taustoitettua ja perusteltua jo päätösten valmisteluvaiheessa. Olen sitä mieltä, että harva jaksaa tai ehtii lukea hyviäkään muistioita, vaan epävirallisella vaikuttamisella – jota joskus lobbaami-seksikin kutsutaan – on merkitystä kilpailtaessa niukkenevasta rahoituksesta.

Kutsuin taannoin twitterissä budjettineuvottelujen lopputulosta hiukan provokatiivisesti ”urholuokan epäonnistumiseksi” pelastustoimen kannalta. En ole havainnut, että kukaan muu olisi kovin laajasti ottanut vastuuta siitä, että pelastustoimen kannalta kriittiset tavoitteet jäivät saavuttamatta. Oman käteni jo nostin. Se, että epäonnistumiset tunnistetaan ja mietitään yhdessä korjaavia toimia, on alku sille, että joskus jotakin voimme saadakin. Moni kysymys – vaikkapa noin tuhannen pelastajan vaje tulevaisuudessa on siksi kriittinen koko pelastustoimen palvelutuotannon kannalta, ettei siinä ole kovin montaa epäonnistumisen mahdollisuutta.

Tuleen ei myöskään pidä jäädä makaamaan. On helppo härkäpäisesti mennä lainsäädännön taakse ja todeta, että on olemassa velvoite osoittaa pelastustoimelle sen tarvitsema rahoitus. En ole tuosta mitenkään eri mieltä, mutta sitä odotellessa olisi hyvä pohtia niitä toimia, joilla voidaan helpottaa pelastajapulaa jo nyt. Pitäisi keskustella avoimesti ja yhdessä toimintavalmiusajoista muuttuvassa tilanteessa, pitäisi käydä läpi kelpoisuusehtojen tarkoituksenmukaisuutta ainakin harva-alueella, pitäisi keskustella siitä, miten parannamme esimiestyötä ja johtamista pelastustoimessa houkuttelevuusnäkökulmasta, ynnä siitä miten kehitämme työmenetelmiämme jatkossa suhteessa resursseihin ja niin edelleen. Tähän asti keskustelu on ollut kovin niukkaa ja polarisoitunutta. En toki tarkoita pyyhkeen kehään heittämistä tai tietoperusteisten standardien romuttamista taloussyistä, mutta jos mitään ei tehdä, syntyy päättymätön puutteiden ja korjauskehotusten kehä, jota henkilöstöpulassa on painiva kenttä ei kykene edes päällä seisomalla ratkaisemaan.

Mutta paljon hyvää kehitystäkin tapahtuu koko ajan. Ensi viikolla Lapin hyvinvointialue saanee hyvinvointialuejohtajan ja valmistelussa päästään taas askel eteenpäin. Valmistelu kaiken muun virkatyön ohessa on tietysti kuluttavaa, mutta ainakin Lapissa hyvinvointialuetta on valmisteltu niin virkamiesten kuin päättäjienkin toimesta erittäin hyvässä hengessä ja asiantuntevasti. Siitä kiitos kuuluu kaikille! Ja erityisen suuri kiitos tietysti kuuluu oman laitokseni hienolle henkilökunnalle, joka on selvinnyt kevään mahdottomasta työruuhkasta upealle tavalla.

Hyvää työn juhlaa – Vappua – koko Lapille, koko pelastusalalle ja omalle henkilöstölleni!