Tiedolla, taidolla ja tuurilla 

Menneen vuoden aikana pelastusjohtajan blogit ovat useimmin käsitelleet uudistumisen välttämättömyyttä, hyvän työyhteisön merkitystä ja puutteellisten resurssien vaikutusta toimintaan. Tällä kertaa en ajatellut kirjoittaa rahasta vaan riskeistä.

Pelastuslaitoksen lakisääteiset toiminnat ovat monin osin hyvin riskipitoisia. Työtä tehdään olosuhteissa, joita on vaikeaa – joskus mahdotontakin – hallita. Vakavan henkilövahingon riski on aina läsnä, vaikka pyrimme sitä kaikin tavoin välttämään. Viime viikolla saimme lukea lehdistä riskien realisoitumisesta, kun Kerimäellä sopimuspalokuntalainen loukkaantui vakavasti jäätyään palavien rakenteiden alle. Omasta ja koko Lapin pelastuslaitoksen puolesta haluan tässäkin toivottaa voimia toipumiseen niin loukkaantuneelle itselleen kuin koko Etelä-Savon pelastuslaitoksen väelle. Sisäministeriö asettaa tutkijalautakunnan selvittämään tapausta ja analysoimaan mitä siitä voimme vastaisuudessa varteen ottaa – hyvä niin!

Vaikka yksittäiset realisoituneet riskit ovat verraten harvinaisia, erilaiset läheltä piti tilanteet ovat päivittäisiä tai ainakin viikoittaisia. Osa niistä johtuu olosuhteista, osa omasta huolimattomuudesta ja osa ulkopuolisten toiminnasta. Jälkimmäisestä kategoriasta tulee heti mieleen muutaman viikon takainen tilanne, jossa rekka lanasi pelastustoiminnan suojaksi asetetun säiliöauton liikenneonnettomuustilanteessa Länsi-Uudenmaan pelastuslaitoksen territoriossa. Suoja-ajoneuvojen oikeaoppinen käyttö säästi tässäkin ihmishenkiä eli riskiä ei pystytty poistamaan, mutta sitä voitiin hallita.

Kun itse aloitin toimintani pelastustoimen piirissä 11.8.1991 oltiin työturvallisuusajattelussa vielä noin valovuosi takamatkalla nykytilanteeseen verrattuna. Käteen lyötiin oranssi yksikerroshaalari, peltikypärä ja kumisaappaat. Yleisohjeeksi annettiin, että kannattaa laittaa useita kerroksia omia vaatteita haalarin alle, niin ei nahka pala, jos joutuu kuumaan savusukeltamaan. Paineilmalaitteiden käyttökoulutus kesti alle tunnin, eikä kukaan liiemmin kysellyt niiden käyttötaidon perään. Ikärajatkaan eivät olleet niin justiinsa, vaan alaikäisenäkin sai tehdä melkein mitä vain. Nyt melko tarkalleen 30-vuotta myöhemmin varusteet ovat kehittyneet huimin harppauksin turvallisemmiksi, ikärajat vaikkapa savusukeltamiselle ovat ehdottomat samoin kuin kunto- ja terveydentilavaatimukset ja niiden sekä altistumisten seuranta. On ymmärretty riskit ja tehty toimia niiden hallitsemiseksi.

Vaikka tekniikan ja varusteiden kehittymisellä on ollut merkittävä riskejä pienentävä vaikutus, on työturvallisuus kuitenkin yhä pitkälti kiinni asenteista. Suojavälineistä ja varusteista ei ole juuri hyötyä, jos niitä ei käytetä tai jos ei osata arvioida riskejä oikein. Liian usein näkee, että ”sovelletaan” ajan ja vaivan säästämiseksi sovituista ja käsketyistä työmenetelmistä tai suojavarusteista, vaikka tiedetään, ettei niin saa tehdä.

Riskien oikean arvioinnin osalta keskeistä on koulutuksen, osaamisen ja kokemuksen kautta syntyvä kyky arvioida riskejä ja tehdä niiden osalta oikeita johtopäätöksiä. Tämä on nähdäkseni kaikkein keskeisin osa työturvallista toimintaa ja sen perusta. En väitä – millään muotoa – etteikö tätä arviota osattaisi lähes aina oikein tehdä, mutta usein ns. ”inhimillinen tekijä” astuu mukaan, kun arvioita ja päätöksiä tositilanteessa tehdään. Pelastustoimeen kuuluu olennaisena osana kyky ja halu auttaa. Silloin, kun pyritään pelastamaan ihmishenkiä, otetaan joskus suurempia riskejä kuin ehkä pitäisi ja päätöksiä lähes aina tehdään nopeasti ja paineen alaisena. Syntyy ratkaisuja, jotka ovat ehkä työturvallisuuden kannalta vääriä, mutta inhimillisesti oikeita päätöshetken tietojen sekä olosuhteiden mukaan arvioituna.

Kun jälkikäteisesti arvioidaan tehtyjä päätöksiä työturvallisuuden näkökulmasta, on hyvä pitää kirkkaana mielessä se, miksi pelastustoimessa työtä tehdään. Pyritään pelastamaan ihmishenkiä ja omaisuutta. Tällöin pitää hyväksyä myös se, että hallittuja riskejä on pakko ottaa, oltiinpa jälkiviisaasti mitä mieltä tahansa. Kun kesällä 2018 olin sammuttamassa maastopaloja Ruotsissa sain rautaisannoksen tietoutta siitä, millaista on tehdä työtä ympäristössä, jossa toiminnan fokus on unohtunut ja asioita tarkastellaan vain työturvallisuuden kautta. Jos metsään meneminen maastopalon sammuttamiseksi on kiellettyä siihen sisältyvien riskien vuoksi, ei ehkä voida olettaakaan, että työ olisi kovin tuloksellista ja hyödyllistä.

Lapin pelastuslaitoksessa on vuosien varrella ajettu sisään velvoitetta tehdä vaaratilanneilmoitus kaikista tilanteista, joissa on sattunut vahinko tai ollut konkreettinen vaara siihen. Vieläkään täydelliseen kattavuuteen ei ole päästy, mutta varsin hyvin jo nykyään ilmoituksia tehdään. Se, missä on vielä paljon parannettavaa, on että ilmoitukset analysoidaan ja niistä otetaan opiksi. Tämä on tai ainakin sen pitäisi olla myös kaikenlaisen jälkikäteisen tutkinnan – tekipä sitä SM tai OTKES – päämäärä. Jälkiviisastelun ja hiusten halkomisten sijasta kaivaa esiin asiat, jotka olisi voitu saman lopputuloksen saavuttamiseksi tehdä turvallisemmin, saattaa ne yleiseen tietoon ja operationalisoida ne käytännön ohjeiksi arkipäivän toimintaan.

Vaikka lupasin aluksi, etten resursseista kirjoitakaan, en voi mieltäni malttaa. Liian monessa toimipaikassa tehdään vieläkin palokuntatyötä yli-ikäisillä, huonoilla tai tarkoitukseen soveltumattomilla henkilökohtaisilla varusteilla, koska taloudellisia mahdollisuuksia uusimiseen ei ole pelastuslaitoksella ollut. Tässä on pakko parantaa juoksua. Työturvallisuus on myös arvovalintakysymys!

 Markus Aarto
Vt. pelastusjohtaja